Rauhallinen sheltti

Eilen koiratanssitreeneissä oli mukana myös Johanna Kinnan kanssa. Johanna tarjoutui koutsaamaan meitä, joten otin avun tietysti hihkuen vastaan. Ensin kuitenkin treenasin Iitan kanssa HTM-positioita. Aiemmin kaikki treeniaika oli mennyt ohjelman opettelemiseen, joten noiden positioiden harjoitteleminen häiriössä oli jäänyt olemattomaksi, mikä sitten näkyikin viime viikon möllikisoissa. Kotonahan Iita nuo positiot osaa.

Sen jälkeen treenasimme Johannan avustuksella. Johannan kysyessä missä tarvitsen Iitan kanssa apua, jouduin vähän miettimään. Missä oikeastaan en tarvitsisi apua..? Suhdettani koiratanssiin (verrattuna muihin harrastuksiin) kuvaa hyvin se, etten oikeastaan ollut aikaisemmin varsinaisesti miettinyt asiaa. Minä vaan teen, vaikka välillä pitäisi pysähtyä pohtimaan, että mitä oikein tekee. Kaksi asiaa tuli kuitenkin heti mieleeni: oman liikkumisen yhdistäminen koiran ohjaamiseen ja käsiapujen häivyttäminen. Koska omaa liikkumistani rajoittaa mm. juurikin nuo käsiavut, oli pakko aloittaa käsiapujen häivyttämisestä. Jotain teen väärin, koska Iita ei pääse niistä irti.

Johanna näkin hyvinkin pian ongelmamme. Tai siis minun ongelmani. Minä en vaadi Iitalta mitään, vaan olen heti ohjaamassa sitä kädellä. Jos se ei heti tee oikein, käskyn toisto ja odotus, eikä niin että heti olisin huitomassa kädellä. Kyllä ne oikeat liikkeet sieltä tuli, kun niitä vaadin. Minun pitää myös kehua Iitaa paljon enemmän ja oikein kunnolla. Johanna oli myös sitä mieltä, että juusto ei ollut tarpeeksi houkutteleva palkka, joten otin esiin riehurätin (solmussa oleva pikku pyyhe). Iita terästäytyi heti. Näin heti Iitan silmissä riekkuvan riiviöpennun, mutta Johanna näki innokkaasti töitä tekevän koiran. Tämä onkin varmaan se ongelman ydin. Minä kuvittelen Iitan vieläkin oleva se lällättelevä ADHD-tapaus, jonka kontaktin saamiseen minun piti käyttää kaikki mahdolliset ja mahdottomat konstit. Oikeasti (tai niin kaikki väittää...) Iita on rauhallinen ja hyvin keskittyvä koira, jolta minun pitää vaatia kontaktia, eikä niin, että minä tekisin kaiken työn. Tätähän Tuija Serekin silloin sanoi meidän yksityistunnilla, että minä elän menneisyydessä... Johannalla oli hyvä vertaus: Olen kuin formulakuski, joka kerran on ajanut isolla vaihteella kurvista ulos, ja nyt ajan varmuuden vuoksi koko ajan ykkösellä. Johanna sanoi, että Iita on rauhallisin sheltti, mitä hän on ikinä nähnyt. :o Eli sen puolen olen kuulemma tehnyt hyvin, saanut Iitan rauhoittumaan. Mutta sitten olen jämähtänyt siihen. Niinpä, en "uskalla" innostaa Iitaa, kun pelkään että into menee heti yli ja kaikki muuttuu sähellykseksi. Mutta, kuten Johanna sanoi meitä katsellessamme, se joka tuossa tilanteessa säheltää, olen minä eikä Iita...

Sain paljon miettimisen aihetta. Varmasti ihan totta kaikki, mitä Johanna sanoi. Ja kyllähän minä sen tiedän, että Peppiä minä koulutan ihan eri tavalla. Sen kanssa olen skarpimpi ja kyllä, vaativampi. Äsken harjoittelin Iitan kanssa taas positioita. Nyt yritin pitää käteni kurissa. Ja pidinkin! Olen aina miettinyt, etten oikeastaan tiedä, mitä liikkeitä Iita oikeasti osaa ja mitä ei. No nyt tiedän, kun en heti ollut ohjaamassa sitä kädellä. Kyllä se vaan osaa paljonkin! Sen täytyy vaan haluta toteuttaa käskyt heti eikä vähän ajan päästä, ja tuon asian parantamiseen minun täytyy nyt keskittyä.