Pieni mutta niin kirkas tähti

Tänään olisi ollut Iitan syntymäpäivä. Viime vuonna juhlittiin päivää tähtien loisteessa Norjassa, mutta tänä vuonna Iita onkin itse tähtenä taivaalla.

Ikävä on suunnattoman suuri. Iitan vielä eläessä usein murehdin sitä, miten ikinä pärjään, kun Iitaa ei enää ole. En tiedä vieläkään, sillä mielestäni en pärjää. Iita oli niin tärkeä minulle ja suuri osa elämääni. Se oli pieni koira, jolla oli suuri persoona. Se oli perheenjäsen ja paras ystäväni, joka oli aina läsnä. Se lohdutti minua surussa ja toi iloa jokaiseen päiväämme. Elämä on niin erilaista ilman Iitaa.

Puoli vuotta

Iitan kuolemasta on puoli vuotta. Suru on edelleen suuri ja sellaisena haluan sen vielä pysyvänkin. Tuntuu, että se on ainoa keino pitää Iita edes jollain tavalla lähellä.

Tämä video on maaliskuulta. Tanssin silloin Janakkalan koiratanssikisoissa Peppin kanssa Iitalle jäähyväistanssin. Peppikin lähetti terveisensä Iitalle vaihtamalla seuruupuolta oma-aloitteisesti samalla tavalla kuin Iita usein teki.

Peppi

Peppi on saanut nyt paljon enemmän huomiota. Ennen elämä meni aina Iitan mukaan. Olen aikeissa kirjoittaa Iitan sairaskertomuksen, mutta en ole vielä kyennyt. Sain itse paljon vertaistukea Iitan sairasaikana muista blogeista, joten haluaisin itse olla auttamassa mahdollisesti jotain toista, joka kokee epätietoisuuden ja epätoivon hetkiä. Mutta katsotaan.

Iitan kymmenen kerran vesiterapiakortista jäi yksi kerta käyttämättä ja Eläinpiste Errolin Nina oli tosi kiva, kun antoi Peppin käyttää sen ja tulla kokeilemaan vesiallasta, vaikka koko kortti oli ehtinyt jo vanhetakin. 

Peppi oli kuulemma tosi toimintakykyinen collie. Nina sanoi, että yleensä collieiden kanssa totutteluun menee paljon aikaa, mutta Peppi pääsi heti hommiin ja ymmärsi saman tien maton periaatteen. Nina kehui myös Peppin hyvää ja pitkää askellusta. Minulla on kuulemma hurjan hieno collie. :) Toki sen jo tiesinkin. <3

Tänään Peppi oli kovin väsynyt. Eilen sillä oli poikkeuksellisen pitkä työpäivä apuopettajana: ensin kaksi tuntia doboa, sitten kaksi tuntia koiratanssia ja vielä tunti doboa. Peppi on kyllä ihanteellinen apuope. Se odottaa rauhassa, kun ohjaan muita, ja kun on sen vuoro näyttää mallia, on se heti valmiina.

Käänsi se välillä kylkeäkin. ;)

Kuukausi ilman Iitaa

Vasta tänään todella tajusin, että Iita ei tule enää takaisin. Ei koskaan. En oikeasti saa enää ikinä Iitaa syliini enkä voi tunkea nenääni sen turkkiin ja haistaa sen tuoksua. Olenhan minä sen tiennyt, mutta... Ehkä tämä johtuu päivämäärästä tai tuosta lumisesta säästä, Iita kun rakasti lunta ja sen sairasaikanakin lunta tuli ja oli paljon. Lisäksi siivosin tänään, ilman Iitaa. Itse asiassa olen kuukauden ajan tehnyt kaiken ihan yksin. Iita oli aina mukanani, tein mitä hyvänsä. Kun lajittelin pyykit, Iita oli valvomassa, että ne menevät oikeisiin kasoihin. Kun ripustin pyykkejä kuivumaan, oli Iita vieressä katsomassa. Kun imuroin, Iita joko saalisti imurin vartta tai kantoi lelujaan turvaan. Kun kolasin lunta, Iita roikkui puoliksi lumikolan kyydissä ja yritti napsia kolasta lunta suuhunsa (ihan kuin sitä ei olisi joka puolella muualla ollut tarpeeksi napsittavana). Kun tein ruokaa, Iita odotti katse maahan kiinnittyneenä, josko jotain putoaisi. Ja kun itkin, Iita hyppäsi syliini ja nuoli kyyneleeni pois. Nyt Iitaa ei ole. Koko talo on ihan tyhjä eikä tunnu enää kodilta. Terassin lasioveakaan ei tarvitse enää pyyhkiä, kun siinä ei ole kuononjälkiä.

Tajusin tänään myös sen, että Iitan jälkeen kaikki koirat tuntuvat vain koirilta. Nekin ovat varmasti rakkaita ja kivoja sellaisina kuin ovat, mutta Iitan kokoista persoonaa ei vaan voi osua kahta kertaa kohdalle. Olin pelännyt, että vertaan tulevia koiriani ja etenkin shelttejä Iitaan, mutta ymmärsin tänään sen, että niin ei tule tapahtumaan. Juuri siitä syystä, että Iita oli niin ainutlaatuinen, ettei ketään voi verrata siihen. Se oli tavallaan helpottava tunne. Samalla tiedostin myös sen, että vaikka joskus ottaisin uuden koiran, se ei ole pois rakkaudestani Iitaa kohtaan enkä yritä sillä täyttää Iitan jättämää aukkoa. Koska kukaan ei siihen ikinä pysty.

Tassunjäljet ikuisesti sydämessä

Vielä eilen Iitan tassunjäljet näkyivät pihalla. <3 Aamulla satoi lunta, joten nyt niitäkään ei enää ole.

Iita (Shandy's Belinda) 16.11.2004-5.1.2015

Maanantaina auringonnousun mukana taivas sai kirkkaimman tähden ja kauneimman enkelin.

Olit niin kovin rakas. <3

PM-kisat Norjassa

Torstaina 13.11. lähdin Iitan kanssa Norjaan koiratanssin PM-kisoihin. Joukkueellamme oli bussi mukana Suomesta asti ja me pääsimme kyytiin Paimiosta. Bussissa olivat jo Katja ja Nevada, Susanna ja Brego sekä Nadja ja Flow plus turistimaskottina toiminut Hippi. Turusta poimittiin vielä kyytiin Sanna ja Nova, Merja ja Simo sekä Salla, Lime ja Greippi. Sitten huristimme satamaan, josta joukkomme täydentyi vielä joukkueenjohtaja Tiinalla. Satamassa vielä pikaiset ulkoilutukset ja sitten ajoimme laivaan. Hytti- ja huonekavereinamme olivat matkan ajan Sanna ja Nova. Iita muuten matkusti elämässään ensimmäistä kertaa bussilla ja laivalla, mutta suhtautui kaikkeen kovin coolisti tai sopivan innokkaasti. :)

Iita hytissä

Bussissa

Perjantaina 14.11. huristelimme Ruotsin läpi. Minulla tulee bussissa kovin herkästi paha olo, joten istuskelin etuosassa ja katsoin maisemia tai nukuin. Pari pysähdystä oli matkan varrella.

 

Pysähdys jossain Ruotsissa

Kun pääsimme lähelle Norjan rajaa, maisemakin muuttui vähän vuoristoisemmaksi. Ihan kivoja teitä moottoripyöräilyä ajatellen ja olemmekin monta kertaa suunnitelleen kesälomamatkaa tuonne suunnalle, mutta bussissa istuessani olin tyytyväinen, ettei mutkateitä ollut kovinkaan pitkää matkaa. Norjassa ajoimme ensin hotellille, jossa huoneemme eivät olleet vielä valmiina. Odottelimme niitä tunnin verran, sitten oli reilu tunti aikaa, kunnes lähdimme vartin päässä sijaitsevaan messukeskukseen, jossa oli vielä kehätreenit ja briefing. Tai siis piti olla. Lauantain kisapaikalla eli meidän treenialueella oli vielä näyttelyt täydessä käynnissä.

Kuva: Merja Valkonen

Pian kehä kuitenkin tyhjeni, mutta se oli aivan kaameassa kunnossa. Täynnä roskaa, nameja, pissaa... Yök. Menin Iitan kanssa kävelemään kehään ja Iitakin vaan poukkoili kauhistuneena ja nosteli tassujaan. Toisten pissat on Iitalle kyllä ylivoimainen ällötys ja mietin, että tuleekohan tästä yhtään mitään ja miten saisin ohjelmassani vältettyä ne pahimmat pissakohdat. Olimme kaikki aika järkyttyneitä olosuhteista. Vaikka olosuhteet olivat kaikille samat, ei niiden silti arvokisoissa pitäisi olla tuollaiset. Koska olimme aikataulusta pahasti myöhässä, briefingissä kysyttiin haluaako joku maa jättää treeninsä lauantaiaamuun. Me halusimme. Ajattelimme, että se on sekä koirien levon ja ohjaajien hermojen kannalta parempi ratkaisu. Ajoimme siis Mäkkärin kautta hotellille, sitten vielä iltalenkit ja nukkumaan.

Lauantaina 15.11. oli yksilökilpailun karsinta ja samalla joukkuekilpailu. Ensin meillä oli siis puolen tunnin kehätreeni, jonka jaoimme koirakoiden kesken. Menin Sannan kanssa samaan aikaan, joten meillä oli huimat 6 minuuttia aikaa treenata. :D Nyt Iita pystyi jo keskittymään, vaikkakin muutama ällökohta siellä vielä oli, joita piti karttaa. HTM oli ensin ja meidän vuoromme oli suomalaiskoirakoista toisena, joten aika nopeasti pääsimme esittämään kilpailuesityksemme. Perjantain jälkeisten fiilisten jälkeen olin oikein tyytyväinen suoritukseemme vaikkakaan ei se ihan putkeen mennyt. Alku olisi voinut mennä sujuvammin ja sitten yksi positionvaihdos jäi kokonaan tekemättä. Iita myös haukkui pari kertaa maassaolokohdissa. Yritti raukka varmaan sanoa, että en halua kieriä täällä pissassa. :( Muuten ohjelma meni ihan niin kuin meillä yleensäkin menee. :) Oli kyllä aika veikeää, kun tuomarit olivat seinän edessä ja yleisö vastapäisellä sivustalla. Omituinen ratkaisu kisajärjestäjiltä.

Kuva: Ole Petter Opoien (Norjan messujen nettisivuilta)

HTM-kilpailun jälkeen saimme vielä jännätä FS-kilpailun ajan. Toki jännäsin itse FS-kilpailuakin (on muuten paljon jännittävämpää katsoa toisten suorituksia kuin tehdä omaansa) mutta saimme jännätä myös Suomen HTM-joukkueen sijoitusta, sillä yksi Tanskan HTM-koirakoista esiintyi juoksun takia vasta FS-kilpailun jälkeen. Ruotsi oli varmistanut jo PM-mestaruutensa, mutta hopea menisi joko Tanskalle tai Suomelle. Ja niin siinä vain kävi, että Suomi sai HTM-hopeaa! Jee!

 

Kuva Norjan Kennelliiton Facebook-sivulta

Suomelle myös freestylen joukkuekultaa! Wau! Seuraavan päivän HTM-finaaliin pääsivät Katja ja Nevada sekä Susanna ja Brego. FS-finaalipaikan puolestaan lunastivat Sanna ja Nova, Nadja ja Flow sekä Salla ja Lime. Kerrassaan upeita suorituksia nähtiin suomalaisilta!

Väsynyttä porukkaa :)

Lauantai-illalla oli hotellissa joukkueille vielä illallinen, joka sekin jostain syystä viivästyi tunnilla. Ruoka oli kuitenkin hyvää ja pääsimme sitten lopulta nukkumaankin. Itselläni ei tietysti ollut mitään hätää, kun meidän kisasuoritukset oli jo tehty. Olisi kyllä ollut kiva esiintyä vielä toisenkin kerran. Tuntui hassulta matkustaa monta päivää kolmeminuuttisen takia. :D

Sunnuntaina 16.11. oli finaalipäivä, mutta minulle ennenkaikkea Iitan 10-vuotissyntymäpäivä. Iita, tuo maailman rakkain otus, joka on opettanut minulle niin paljon ja kasvattanut ihmislaumaansa olemaan parempia ihmisiä. Nyt kilpailun puitteetkin oli Iitan synttäreiden tasoa (tai siis finaalin ;) ). 

Iitan synttäriaamiainen hotellin aamiaisbuffetista. ;)

Finaalia oli mukava seurata ja se meni todella nopeasti. Lopulta saimme juhlia Katjan ja Nevadan pohjoismaiden mestaruutta HTM:ssä. Voitto meni ehdottomasti oikealle koirakolle! Freestylen puolella Sanna ja Nova saivat hopeaa ja Nadja ja Flow pronssia. Mahtavaa! Sitten alkoikin kotimatka. Ajelimme rauhakseltaan kohti Tukholmaa, jossa olimme hotellissa yötä.

Maanantaina 17.11. oli aikainen herätys aamulla. (Emme saaneet edes aamupalaa ja sekös minua harmitti!) Ajoimme laivaan ja hytteihin nukkumaan. :D Päivällä menimme yhdessä buffettiin lounaalle ja loppupäivä vierähti ostoksilla ja tanssiravintolassa, jossa Flow varasti show'n pääesiintyjältä. ;)

Illalla kotiin! Olipa mukava reissu ja kivat reissukaverit. Parhaimpana tietysti Iita. Hieno kokemus kaikenkaikkiaan, kerran elämässä, sekä minulle että Iitalle.