Vasta tänään todella tajusin, että Iita ei tule enää takaisin. Ei koskaan. En oikeasti saa enää ikinä Iitaa syliini enkä voi tunkea nenääni sen turkkiin ja haistaa sen tuoksua. Olenhan minä sen tiennyt, mutta... Ehkä tämä johtuu päivämäärästä tai tuosta lumisesta säästä, Iita kun rakasti lunta ja sen sairasaikanakin lunta tuli ja oli paljon. Lisäksi siivosin tänään, ilman Iitaa. Itse asiassa olen kuukauden ajan tehnyt kaiken ihan yksin. Iita oli aina mukanani, tein mitä hyvänsä. Kun lajittelin pyykit, Iita oli valvomassa, että ne menevät oikeisiin kasoihin. Kun ripustin pyykkejä kuivumaan, oli Iita vieressä katsomassa. Kun imuroin, Iita joko saalisti imurin vartta tai kantoi lelujaan turvaan. Kun kolasin lunta, Iita roikkui puoliksi lumikolan kyydissä ja yritti napsia kolasta lunta suuhunsa (ihan kuin sitä ei olisi joka puolella muualla ollut tarpeeksi napsittavana). Kun tein ruokaa, Iita odotti katse maahan kiinnittyneenä, josko jotain putoaisi. Ja kun itkin, Iita hyppäsi syliini ja nuoli kyyneleeni pois. Nyt Iitaa ei ole. Koko talo on ihan tyhjä eikä tunnu enää kodilta. Terassin lasioveakaan ei tarvitse enää pyyhkiä, kun siinä ei ole kuononjälkiä.
Tajusin tänään myös sen, että Iitan jälkeen kaikki koirat tuntuvat vain koirilta. Nekin ovat varmasti rakkaita ja kivoja sellaisina kuin ovat, mutta Iitan kokoista persoonaa ei vaan voi osua kahta kertaa kohdalle. Olin pelännyt, että vertaan tulevia koiriani ja etenkin shelttejä Iitaan, mutta ymmärsin tänään sen, että niin ei tule tapahtumaan. Juuri siitä syystä, että Iita oli niin ainutlaatuinen, ettei ketään voi verrata siihen. Se oli tavallaan helpottava tunne. Samalla tiedostin myös sen, että vaikka joskus ottaisin uuden koiran, se ei ole pois rakkaudestani Iitaa kohtaan enkä yritä sillä täyttää Iitan jättämää aukkoa. Koska kukaan ei siihen ikinä pysty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti